Hetki voi tuntua ikuisuudelta

Ensimmäisenä kirjoituksena ajattelin kertoa jotain itsestäni. Mutta kuinka ollakaan, sekin tuntuu tämän viikon eleltyjen tuntien jälkeen vähäpätöiseltä. Ketä kiinnostaa kuka minä olen ja minne olen menossa? Ja miksi kiinnostaisi?

Askel 1

Aloitan siis ihan vain tämän viikkoni hetkistä. Miltä naisesta eli minusta ( luokittelen itseni kuitenkin naiseksi) tuntuu kun löydät rinnastasi jotain ylimääräistä, muutakin kuin implantin. Ja se ei minusta tunnu ylimääräiseltä koska se on osa minua. Vaan puhunkyhmystä eli jostain mikä ei kuulu sinne.

Ensimmäisenä ajatuksena on että minä kuvittelen. Puolen vuorokauden jälkeen rinta on jopa kipeä siitä kun täytyy kokeilla että onko se edelleen siellä?

- Kuvittelenko minä?

- Mitä jos se onkin?

- Onko se syöpä?

- Ei minulla voi olla.

- Kuolenko nyt?

- Loppuuko se tähän?

Ja niin edelleen ja niin edelleen. Kysymys tulva on loputon. Se pelko ja se tunne ja se yksinäisyys. Onko ketään kelle puhua? Ei uskalla. Olisihan se järkyttävää pelästyttää muita, ihan vaan sen takia kun itse kuvittelee kaiken. Vai kuvittelenko? Ja kenelle minä siitä edes kertoisin? Lapsille? Entiselle miehelleni? Kaverille? Kenelle niistä?

Paljon kysymyksiä, mutta tosi vähän vastauksia.

Ensimmäiseen etappiin eli lääkäri käyntiin oli vuorokausi aikaa. Siinä pohdiskellen suurin mietinnän aihe oli: Mitä jos menen sinne turhaan, vähän niin kuin tuhlaisin lääkärin aikaa. Siis minä joka maksan kuitenkin sen yksityisellä käynnin. Miksi ihmisen on hankala mennä lääkäriin ja miksi se tuntuu kuin tuhlaisin hänen aikaansa? Seuraava vaihtoehto on että menen sinne liian myöhään. Siinä kohtaan on vaikea ajatella että tuhlaisi kenenkään aikaa. Ja entäpä nyt? Onko tämä nyt jo liian myöhään.

Tunne myräkkä mitä tällä viikolla olen käynyt läpi, on aivan jumalaton. Voimia uuvuttava, samassa annat töissä itsestäsi kaiken ja viskaat sivuun oman itsesi, tunteesi ja sen mikä sinua todella painaa.

Askel 2

Lääkäriin pääseminen. Voin sanoa että sille päivälle keksin jos mitä tekemistä. Loppujen lopuksi vein vielä opintojeni mentorin kaupan kautta kotia, vain ja ainoastaan siksi että en olisi omien ajatusteni kanssa.

Saapuessani lääkäriin, se pelon tunne kun olet askelta lähempänä. Samalla minua hävetti, anteeksi että olen täällä vaivaamassa. Siis en ymmärrä. Tekeekö kaikki tätä? Ajatteleeko kaikki yhtä idioottimaisesti kuin minä? En pitänyt itseäni minkään arvoisena. Varmaan johtuen myös viime aikaisista muista tapahtumista, mutta kirjoitan niistä tulevaisuudessa. Tällä hetkellä yritän arvostaa itseäni vaikka vaikealta tuo tuntuu.

Lääkärin hakiessa minut huoneeseen. Selvitin tilanteen ja hän totesi tutkivansa minut. Päätin olla kertomatta missä kyhmyni on, koska minun korvien välissä se virallisesti oli. Samassa kun hän paineli vasenta rintaani ja totesi että tässä se tuntuu. Olo oli kuin lapiolla kasvoihin. Sen piti sanoa minulle että kaikki on kunnossa. Ei täällä mitään ole.

Ajatus että ensimmäinen vapaa aika ultraääneen klo 09.45 seuraavana aamuna. Oi, oi minulla on todella pitkä yö tiedossa. Tuon yön aikana sain monen moista uutta näkökulmaa elämääni. Ja mietin että jos tästä selviän vain pelkällä säikähdyksellä niin jotain on muututtava minun elämässäni sekä ajatusmaailmassani.



Askel 3

Aamu ruuhkan läpi kohti Helsingin keskusta. Yleensä en hermojani menetä aamu ruuhkassa, tänä aamuna yhtiökumppanini ( entinen aviomieheni ) sai kyllä varmaan keskustelussa oman osansa. Onneksi meillä on takana kahdeksan yhteistä vuotta, hän ei ihan pienestä kanssani hetkahda. Ei avioliiton aikana eikä näköjään sen ulkopuolella. Muutamalle ystävälle olin asian avannut edellisenä iltana ja se tunne niistä rohkaisevista viesteistä lämmitti. He oikeasti miettivät mitä minulle kuuluu?

Terveystalon käytävä näytti hyvin ankealta. Mielestäni todella rumalta. Mietin samassa kuinka sisustaisin käytäviä jotta ne tuntuisivat kotoisilta ja jotenkin pehmeältä. Ei siltä kuin olisin menossa kuolemaan tuomiota kuuntelemaan.

Lämminvastaanotto, ihana hoitaja. Hän varmaan näki pelkoni kilometrin päähän. Ennen mammografiaa totesi vain että olet tehnyt kaiken minkä voit. Löysit sen kyhmyn ja varasit ajan, muuta et Sinä olisi voinutkaan tehdä.

Tämän jälkeen Ultraääni. Ultrassa oli vähän ahdistavampaa sillä lääkäri ei puhunut mitään. Kuulin vain joka kerta kun kuva pysäytettiin ja tehtiin mittoja.

Sitten sain sen lauseen: Mikään ei viittaa syöpään tai kasvaimeen. Helpotus. Samassa yritin kasata itseni ja kysyä anteeksi olevana että koska voin tulla uudestaan kuvauksiin. Onhan minun pidettävä itsestäni huolta. Jos ei muuta niin lapsieni vuoksi, he tarvitsevat vielä äitiään.

Askel 4

Seisoin keskellä Kamppia miettien miksi oloni ei ollut enempää huojentuneempi? Asiat oli hyvin, miksi en siis hymyile.

Ajatukseni pyöri vahvasti viime öisessä keskustelussa. Minun oli nyt tarkoitus pysähtyä.Pysähtyä ja miettiä mitä elämältäni haluan. Mikä on päämääräni koska en voi koskaan tietää, koska tämä loppuu? Yksi asia on varma, jossain kohtaa se loppuu. Ja silloin haluan olla tyytyväinen loppu tulokseen.

Yli vuorokausi on kulunut ja väsymys on kova. Tajusin itsekin että jonkun on muututtava.

Avaan uuden luvun elämässäni. Mitä se pitää sisällään? En vielä tiedä, mutta työstän asiaa. Tuntuu kuin olisin saanut uuden mahdollisuuden. Ja te tulette lukijoina olemaan mukanani minun aloittaessani uutta loppu elämääni.

Hymyillen kirjoitan, samassa mietin: Kaikki eivät ole yhtä onnellisia. Kaikki eivät saa uutta mahdollisuutta ja selviä pelkällä säikähdyksellä. Olenko siis itsekäs kun uskallan sanoa sen ääneen?

Näihin tunnelmiin...

Hyvää Ystävänpäivää <3

-Tina