Kultainen sääntö vai sisäinen vääntö?

Missä vaiheessa parisuhteessa mennään niin pitkälle että ei tahdo nähdä asioita toisen silmin. Jos esimerkiksi toinen ihminen loukkaantuu toisen tekemisestä niin saatetaan vain todeta, että se on vanha juttu. Noin se on aina ennenkin hoidettu? Miksi sinä nyt siitä loukkaantuisit? 

Onko mitään siis tehtävissä jos toinen ei edes tahdo ajatella miltä siitä toisesta tuntuu? 

Ei varmaankaan. Mutta onneksi meillä on aina käytössä kultainen sääntö: Se arjessa toteutettava periaate jossa kehotetaan ihmistä vastavuoroisesti tekemään toisille samaa kuin mitä itse tahtoisivat heille tehtävän tai olla tekemättä sellaista millaista ei itselleenkään tahtoisi tehtävän. 

Tuo kultainen sääntö löytyy varmaan jokaisesta maailman uskonnosta ja itse olen käyttänyt sitä myös lasten kasvatuksessa, joten miksi ei siis myös parisuhteessa tuota voisi soveltaa.  Harmittaa vain että miksi ihmiset eivät edes tahdo ymmärtää vaan se on aina näytettävä? 

Nyt minua kiinnostaakin miten Se Teillä hoidetaan? Meneekö itsestään, löytyykö ymmärrystä vai pitääkö se näyttää?