Saako hymyillä?

 Tänään minulle soitti ihminen menneisyydestä 5 vuoden takaa. Me molemmat menetimme silloin tärkeän ihmisen. En ole hänestä sen koommin kuullut. Ja saman tien keskustelu jatkui siihen samasta mihin oli jäänyt silloinkin. 

Jäin miettimään ajatusta, mikä on oikea suruaika? Tällä naisella ei ole sen jälkeen ole miestä ollut. Huomasin että hän ei ole osannut päästää irti. Se on hänen tapansa surra.

Eräs ystäväni sanoi minulle tässä että parisuhteen päättymistä voi verrata toisen pois menoon ja toisaalta tottahan tuokin on. Sillä sen suhteen jälkeen ei ole enään sitä toista ihmistä. On vain ne muistot. Et enään näe tai keskustele hänen kanssaan paitsi jos teillä on jotain ( lapset, lainat yms. yhteistä minkä takia Pitää olla yhteydessä.) 

Jäänkö tähän makaamaan ja miettimään mikä on minun suru aikani? Tällä hetkellä minusta tuntuu että pois lähteminen on ollut ollut parasta mitä vähään aikaan olen tehnyt. Voin hyvin niin sisäisesti kuin ulkoisesti. Tunnen olevani kotona. Säästin siinä itseäni. Mutta samalla tänään mietin erään toisen keskustelun yhteydessä että menetinkö samassa toiveeni / haaveeni normaalista toimivasta parisuhteesta. Onko helvetti sellaista edes olemassa?

Viikonloppuna katsellessani vanhoja videoita etsiessäni erästä klippiä löysin videon jonka olemassa oloa en edes tiennyt. Se oli 1,5 minuuttia parisuhteesta ja kesken suuren riidan.  Samassa kasvoilleni levisi hymy ja tunne siitä, että olen todellakin tehnyt jotain oikein. Tämä video ei antanut ajan kultaa muistoa vaan se räkäisi suoraan kasvoilleni sen millainen minusta oli tullut ja kuinka minua kohtaan on käyttäydytty. Joskus pitää vain mennä eteen päin vaikkakin se sattuisi ja koskettaisi kuinka kovaa. Hei, tämä on elämää jota elämme itseämme varten.  

Hei rakkaat, rakastakaa itseänne. Parisuhteessa ota ensin se mitä itse tarvitset ja jaa toiselle vain sen verran mitä pystyt jakamaan. Ei kaikkea. 

Mukavaa alkavaa viikkoa <3